Nuorisoasuntoliiton Asumisen ajankohtaispäivän teemana oli tänä vuonna ”Ratkaisuja rikostaustaisten asumiseen”. Päivän aikana keskusteltiin nuorten tekemästä ja kokemasta rikollisuudesta, vuokraustoimintaa koskevasta lainsäädännöstä sekä rikostaustaisten asumisen tuen erilaisista malleista tukitahojen ja vuokranantajan näkökulmasta. Lisäksi Nuorisoasuntoliiton KATU–hanke kertoi poliisin ja hankkeen välisestä yhteistyöstä sekä kokemusasiantuntijan näkemyksiä kohtaamisista. Päivä huipentui pohdintaan elinkautisesta stigmasta ja siitä, kuinka kauan rikostausta seuraa ihmistä tuomion suorittamisen jälkeen. Haluan vielä erikseen tämän blogin yhteydessä kiittää päivän kaikkia puhujia erittäin mielenkiintoisista puheenvuoroista ja esityksistä.  

Rikostausta leimaa ihmistä

Kun lähdimme miettimään ajankohtaispäivän otsikkoa, pohdimme, onko rikostaustaisuus jo käsitteenä leimaava? Kuinka kauan ihminen on rikostaustainen, vai onko hän aina sitä?  Jopa useita vuosia sitten vankilasta vapautuneet, yhteiskuntaan hyvin kiinnittyneet henkilöt ovat tuoneet ilmi sitä, kuinka he joutuvat kohtaamaan rikos- tai vankilataustan aiheuttamaan leimaa arkisissa tilanteissa, siitäkin huolimatta, että itse mieltävät rikollisen identiteetin tai elämän kuuluvan täysin menneisyyteen. Näitä tilanteista voi tulla vastaan yllättävissä paikoissa kuten passia anottaessa tai tutustuessa uusiin ihmisiin.  

Tämä pätee myös asunnon hakuun. Muutama viikko sitten autoin henkilöä, jonka vankilasta pääsystä on jo vuosia, eikä hänellä ole mitään elämänhallinnan tai asumisen taitoihin liittyviä haasteita. Hän tarvitsi asuntoa muuttuneen elämäntilanteensa vuoksi. Itse hän oli sitä mieltä, että asuntoa on turha hakea yleisiltä markkinoilta ilman luottotietoja ja esimerkiksi kaupungin vuokrataloyhtiöiltä on turha edes toivoa asuntotarjousta. Kyseinen ihminen kuvaili kokemuksiensa asunnottomuudesta ja asunnon saamisen hankaluudesta vaikuttaneen häneen vuosien saatossa niin syvästi, että hänellä on muodostunut tapa rakentaa elämässä ”takaportteja” ja suunnitelmia a, b ja c. Tunnistan tämänkaltaisten ajatusten toistuneen monien asunnottomina vankilasta vapautuneiden puheissa.  

Asunto on ihmiselle perustarve, jonka varaan muuta elämää rakennetaan. Tämä tarina päättyi onnellisesti ja kaveri sai asunnon, jopa nopeasti. Minun tehtävänäni oli ainoastaan kannustaa siinä, että hakemuksia kannattaa laittaa. Tällä tarinalla oli onnellinen loppu, mutta aina asunnon saaminen ei ole itsestään selvää. 

Ammattilaisillakin on ennakkoluulonsa 

Autamme työmme puolesta rikostaustaisia ihmisiä integroitumaan takaisin osaksi yhteiskuntaa monin eri keinoin, muun muassa edistämällä heidän työllistymistään, asunnon saantia tai kuntoutumista. Stigmaa koskevassa keskustelussa meidän tulisi ehkä kuitenkin pysähtyä miettimään, miten me suhtaudumme vapaa-ajalla rikostaustaiseen ihmiseen. Tai toisin sanoen vain ihmiseen, joka mahdollisesti on joskus elämässään syyllistynyt rikokseen tai joutunut jopa vankilaan asti. Osuvasti Janne Huuskonen aloitti oman elinkautista stigmaa koskevan puheenvuoronsa dialla ”Mitäs me rikostaustaiset”. Tarkoituksena oli herätellä kuulijoita ajattelemaan sitä, kuinka moni aikuisväestöstä on itseasiassa syyllistynyt elämänsä aikana johonkin rikokseen tai vähintään ollut epäiltynä sellaisesta.  

Voisi ajatella, että todellisesta suhtautumisestamme kertookin se, vuokraisimmeko me oman asuntomme vankilasta vapautuneelle tai luottotiedottomalle, jonka elämänhallinta on tällä hetkellä kunnossa? Onko meillä jopa ammattilaispiireissä tekopyhyyttä näissä asiossa? Toisin sanoen näemmekö muut ihmiset ja toisemme aidosti tasavertaisina. Miten minä, me tai organisaatiomme suhtautuisi, jos meidän työkaverina olisi rikostaustainen työntekijä? Olisiko meistä toteuttamaan esimerkiksi työparimallia? Olemmeko valmiita antamaan ihmisille niitä toisia mahdollisuuksia – ihan aikuisten oikeasti.  

Käsitteet voivat olla tärkeitä esimerkiksi määrittelemässä palveluita  vankilasta vapautuneille. Näin asiakas löytää helpommin hänelle sopivia palveluita. Käsitteiden ei kuitenkaan pitäisi määrittää ihmisen koko identiteettiä. 

Jokaisen nuoren eteen tehty työ on merkityksellistä 

Suomen asunnottomuustyössä on onnistuttu, ja asunnottomuus on vähentynyt. Nuoret ja rikostaustaiset ovat olleet kaksi sellaista ryhmää, jolle tämä kehitys ei ole ollut yhtä suopeaa.  Tällä sektorilla meillä on siis edelleen paljon tehtävää. 

Ajankohtaispäivän puhevuoroissa oli ihanaa ja yhteistä se, että huolimatta kohderyhmän ajoittaisesta haastavuudesta ja tiedosta, että nuoruus on aktiivisinta rikoksenteko ikää ja siitä johtuen uusintarikollisuuden vähentäminen on tuolloin erityisen haastavaa, kuulimme kuitenkin kaikissa puheenvuoroissa onnistumisista ja työn merkityksellisyydestä. 

Meidän pitää panostaa siihen, että mahdollisimman moni nuorista ja nuorista aikuisista saataisiin mahdollisimman varhaisessa vaiheessa pois rikos- ja päihdemaailmasta. Kuten joku luennoitsijoistamme taisi todeta: ”Yhteiskunnallamme ei ole varaa menettää ketään”.  Tähän tarvitaan asiakkaan omaa tahtoa ja halua, mutta jos luovut jostain, tulee sun saada siihen jotain tilalle. Ja Me voimme olla työntekijöinä tai esimerkiksi vertaisina tarjoamassa tuen ja erilaisten konkreettisten mahdollisuuksien muodossa ”sitä jotain siihen tilalle”.  

Lisäksi me kaikki voimme olla ihmisinä tarjoamassa ennakkoluulottomia kohtaamisia ja ottaa mukaan kaikki tähän yhteiskuntaan. Etenkään nuorten kohdalla rikollis- ja päihdemaailman seuraamukset eivät ole vielä näyttäytyneet niin kammottavina, kuin mitä ne myöhemmin tulevat olemaan. Tästä syystä meidän tehtävä olisi tehdä rikoksettoman ja päihteettömän elämän vaihtoehdosta houkuttavampi. 

Vilma Kinnunen 

KATU-hankkeen projektipäällikkö