Nuorisoasuntoliitto täyttää 50 vuotta ja juhlavuoden kunniaksi julkaisemme NAL50-blogisarjan, jossa pureudutaan nuorten asumisen ilmiöihin ja NAL-yhteisön monipuoliseen toimintaan.
Ensimmäisessä blogissa NAL:n kehittämispäällikkö Tiina Irjala kirjoittaa nuorten asumisen trendeistä ja niihin vaikuttavista yhteiskunnallisista muutoksista 1990-luvulta nykypäivään.
Otin tehtäväkseni kirjoittaa Nuorisoasuntoliiton 50-vuotisjuhlavuoden kunniaksi pienen artikkelin nuorten asumisen muutoksista kyselytutkimusten valossa 1990-luvulta tähän päivään. NAL on toteuttanut yhteistyössä ympäristöministeriön ja valtion nuorisoneuvoston kanssa kyselytutkimuksen nuorten asumisesta vuosina 2010, 2014 ja 2020. Vuosina 1991 ja 1995 toteutettujen tutkimusten tilaajana on toiminut Suomen kuntaliitto.
Tutkimukset tempaisivat mukaansa heinäkuun hiljaisina työpäivinä, kun yllätyin itsekin, miten erilaisena nuorten elämä ja asuminen näyttäytyivät vielä 30 vuotta sitten. Olin itse kouluikäinen 1990-luvun laman aikaan, joten muistan ajanjakson, jos en aivan kuin eilisen, niin kuitenkin ihan hyvin. Aihe tuntuu siitäkin syystä läheiseltä, että olen itse kirjoittanut vuoden 2010 tutkimusraportin. Silloin käytin vielä sukunimeä Kupari ja kuuluin muuten tutkimusta tehdessäni itse myös kohderyhmään: 18–29-vuotiaat Suomessa asuvat nuoret.
1991 vuoden tutkimuksessa Kotoa omaan kotiin – nuoret asumisuralla huomio kiinnittyi kyselytulosten lisäksi kirjoitustyyliin ja siihen, millaisia asioita kirjoittaja nosti esiin ja miten. Olipa tutkimuksessa lainatun Nuorisoasuntoliiton pääsihteerin Jari Virtasen suussakin tiukempaa tekstiä kuin viime vuosien pääsihteereiltä on kuultu.
”Minä väitän, että ei ole haluttu tutkia eikä uskallettu tutkia. Nuorten asuntokurjuudesta ei ylipäätään haluta tietoja, tosiasioita, tutkimuksia, koska ne paljastaisivat, kuinka surkeasti päättäjät ovat asioita hoitaneet.”
Sittemmin NAL on tehnyt onnistuneesti tutkimusyhteistyötä asumisasioista vastaavien viranomaisten kanssa, ja päättäjillä on ollut asioiden hoitamiseksi riittävää tutkittua tietoa nuorten asumisesta.
Yksinasumisen voittokulku jatkuu
Iso osa kyselyn kysymyksistä on vaihtunut matkan varrella, kun jokaisessa kyselyssä on haluttu painottaa kulloinkin ajankohtaisia teemoja. Jotkin asetelmat ja kysymykset ovat kuitenkin säilyneet samoina vuosikymmenestä toiseen.
Yksi muuttumattomista teemoista on yksinasumisen jatkuva lisääntyminen. Jo vuoden 1991 tutkimuksessa todettiin yksinasumisen lisääntyneen ja ennakoitiin sen lisääntyvän entisestään. Ja niin todella on käynyt. Vuonna 1991 17 prosenttia nuorista asui yksin, vuonna 1995 jo 23 prosenttia. Suuria muutoksia ei tapahtunut vertailussa vuoteen 2005, mutta vuonna 2014 yksin asui jo 30 prosenttia ja vuonna 2020 jopa 47 prosenttia vastaajista. Vastaavasti vanhempien luona asuminen on vähentynyt ja nuorten lapsiperheiden määrä on vähentynyt.
Vielä vuonna 1991 oli kaikkein tyypillisintä muuttaa ensiasuntoon tyttö- tai poikaystävän tai puolison kanssa. Kotoa parisuhteeseen muuttaminen oli yleistynyt 1980-luvun aikana, kun avoliittoon oli alettu suhtautua sallivammin. Nykyään selvästi yleisempää on muuttaa vanhempien luota yksin asumaan.
Lama ja vuokrasääntelyn purkaminen lisäsivät vuokra-asuntojen kysyntää ja tarjontaa
1980-luvulla vuokra-asuntoja oli tarjolla kysyntään nähden liian vähän. Erityisesti pienten vuokra-asuntojen saatavuus oli ongelmana, ja kuntien omistamiin vuokra-asuntoihin otettiin asukkaiksi lähinnä perheellisiä. 1991 toteutetussa kyselyssä huomattavan monella nuorella oli ensiasuntona omistusasunto (31 %) ja 15 prosenttia kotona asuvista säästi asunnonostamista varten. Omistusasumisen suosion taustalla olivat huonosti toimivat vuokramarkkinat ja 80-luvulla kehitetty ASP-laina, jonka avulla tuettiin ensiasuntoon säästämistä.
Vuokra-asuntojen kysyntä lisääntyi entisestään 1990-luvulla, kun asuntokauppa hiljeni asuntojen arvon supistumisen ja korkotason nousun myötä. Samalla vuokra-asumisen tarjontaa lisäsi vuokrasääntelyn purkaminen vuosina 1992–1995. Vuonna 1995 ensiasuntona olikin omistusasunto enää viidenneksellä ja ensiasunnossaan vuokralla asuvien määrä oli noussut 67 prosentista 75 prosenttiin. Myös ensimmäiset NAL-nuorisoasunnot rakennettiin 1990-luvulla.
Yksi huomattavan positiivinen muutos aineistossa näkyy asunnottomuutta kokeneiden nuorten määrässä. Vuonna 1991 vastaajista peräti 14 prosenttia oli ollut asunnottomana jossain vaiheessa elämäänsä, vuonna 2020 enää 4 prosenttia.
Omistusasunnon hankkiminen kannattaa aina
Suhtautuminen omistusasumiseen näkyy kiinnostavalla tavalla vastaamisessa asenneväittämään: ”Omistusasunnon hankkiminen kannattaa aina”. Väittämä on hyvin jyrkästi muotoiltu, mutta silti sitä kannattaa ehdottomasti useina vuosina neljännes – 2010 ja 2014 jopa yli kolmannes vastaajista. Vuonna 1995 suurin osa vastaajista oli sen sijaan huomannut, että omistusasunnon hankkiminen ei todellakaan kannata aina. Heillä oli tuoreessa muistissa 80- ja 90-lukujen vaihteen asuntokuplan puhkeaminen yhdistettynä jopa 15 prosentin korkotasoon.
Vuoden 2020 vastauksissa omistusasunnon hankintaan suhtaudutaan jälleen edellisiä vuosia kriittisemmin. Tämä saattaa kertoa asuntomarkkinoiden eriytymisestä. Kasvukeskuksissa asuntojen hinnat ovat nousseet nuorten ulottumattomiin, kun samaan aikaan maaseudulla on vaikeuksia saada asuntoja myytyä.
Koti vai seikkailu?
Muita asenneväittämiä, jotka ovat säilyneet kyselyissä alusta asti ovat: ”tärkeämpää kuin asuntoon satsaaminen on matkustella ja elää nuoruutta” sekä ”pitkä vanhempien luona asuminen on etuoikeus”. Suhtautumisessa näihin väittämiin näyttäisi tulevan esiin lisääntynyt kotikeskeisyys. Vanhempien luona asumista pidetään aiempaa useammin etuoikeutena eikä matkustelua ja vapaata elämää arvosteta yhtä usein asumisen kustannuksella. Näkyykö tässä nuorten vähentynyt vapauden kaipuu ja toisaalta entistä läheisemmät suhteet omiin vanhempiin? Kotoa poismuuttoiässä ei kylläkään näy muutoksia, vaan se on pysynyt yllättävänkin muuttumattomana kaikki vertailussa olevat vuodet.
Omaan kotiin satsaaminen nyt ja tulevaisuudessa
Viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana selvä pysyvä trendi on ollut yksin asumisen lisääntyminen. Suhtautuminen omistusasumiseen on muuttunut asuntomarkkinatilanteen muuttuessa välillä myönteisemmäksi välillä varautuneemmaksi. Omaan kotiin satsaamista pidetään kuitenkin entistä tärkeämpänä.
Suomessa varallisuuden kerryttäminen ja säästäminen asuntosäästämisen ja omistusasumisen keinoin on ollut tärkeässä roolissa. Nuorten mahdollisuudet omistusasumiseen ja ensiasunnon ostamiseen ovat viime vuosina heikentyneet. Yhtenä ratkaisuna tilanteeseen ASP-lainan lainakattoa nostettiin huhtikuussa. ASP-lainaan on suunnitteilla myös muita uudistuksia, joiden tarkoitus on helpottaa ensiasunnon hankintaa. Selviääköhän seuraavassa nuorten asumisen tutkimuksessa, millaiset vaikutukset ASP-lainan uudistuksilla on nuorten ensiasunnon ostomahdollisuuksiin?
Tiina Irjala, Nuorisoasuntoliitton ry:n kehittämispäällikkö
LÄHTEET:
Aho Pauliina, Myllymäki Timo, Sanqvist Sakari ja Strandell Anna (2021): Nuorten asuminen 2020 – kyselytutkimus. Ympäristöministeriön julkaisuja 2021:8. Ympäristöministeriö, Helsinki.
Ilmonen Mervi, Hirvonen Jukka ja Manninen Rikhard (2005): Nuorten asuminen 2005. Suomen ympäristö 812, Ympäristöministeriö, Helsinki.
Keskinen, Vesa (1992): Kotoa omaan kotiin. Nuoret asumisuralla. Suomen kaupunkiliitto, Helsinki.
Kilpeläinen Päivi, Kostiainen Eeva ja Laakso Seppo (2015): Toiveet ja todellisuus. Nuorten asuminen 2014. Suomen ympäristö 2/2015. Ympäristöministeriö, Helsinki.
Kupari Tiina (toim.) (2011): Omaa kotia etsimässä. Nuorten asuminen 2010. Suomen ympäristö 1/2011. Ympäristöministeriö, Helsinki.
Niska, Ari (1996): Epävarmuuden aika. Nuorten asumisen muutokset 1990-luvulla. Suomen kuntaliitto, Helsinki.